Kielestä, rukouksista ja sairaudesta

Kysymys siitä, millaista kieltä rukouksissa tulisi käyttää, lienee yhtä vanha kuin kristinusko. Yhtäältä omin sanoin rukoileminen tuo asiat lähelle, henkilökohtaiseksi. Toisaalta runoilijoiden/teologien (tässä(kin) tapauksessa sama asia) pitkään harkitsemat sanamuodot sisältävät syvyyttä, johon harva meistä yltää spontaanissa rukouksessa.

Molempia muotoja varmasti tarvitaan, ja niille on eri tilanteita. Mutta alla olevassa katkelmassa Joseph Sittler sanoittaa osuvasti sitä keskimääräistä köyhtymistä, joka saattaa seurata sanamuotojen ainaisesta uudistamisesta. Olisiko sittenkin niin, että liturgisella kielellä on lupa poiketa arkikielestä enemmän kuin mitä nykyään usein ajatellaan? Että kaikki tuntemattomaan viittaava ei ole vain ”turhaa kaanaankieltä”, vaan tavoittamattomaan mysteeriin kurottavaa rukousta?

“Schleiermacher said: “My deepest feelings are not severable

from my clearest ideas.” Now my deepest feelings and my emotions

are evoked by the most clear and precise linguistic equivalent of

reality, such as in poetry and description, in Conrad, Hopkins, and

Keats. The elevation of language which tries to be the linguistic

equivalent of the object of its adoration is to me much more moving

than - - language put in modern idioms. Language is

idiomatic because it serves the common. But can we assume without

criticism that that flatness and directness of language which

serves the common is always the appropriate language to serve the

uncommon? I think that is the great, vast blunder in contemporary

liturgical writing. They say, “Say it the way it is.” Well, you know,

the way it is cannot be said really. We cannot talk about God the

way we talk about the bus stop. The great collects of Cranmer were

produced at the very flower of the magnificence of our English language.

Now God knows that isn’t our common language any more,

but I must lament the passing of liturgical language that has sonorities

and resonances that go beyond the common.

Let me use an illustration. Quiller-Couch, professor of literature

at Cambridge for many years (and he was an opinionated guy, but he

had a right to opinions, too) said: “I think Cranmer’s collect assigned

to be read at the bedside of the sick may be the most perfect prayer in

our language: ‘Almighty God, who art the consolation of the sorrowful

and the strength of the weak, may the prayers of them that call

upon thee in any distress graciously come before thee”— marvelous

rhythm. Some joker in our church set his hand to rewriting the great

collects into common speech. And he took that one and said: “God,

you are the help of the sick.” Well, that’s true, all right. But that’s a

different statement. “Who art the consolation of the sorrowful and the

strength of the weak”: the language lies with the tenderness of the

holy upon the distress. And “God, you are the help of the sick” is a

report; it is a theological proposition, and I violently oppose it—but I

don’t oppose it publicly because I have given up fighting for lost

causes, and that is a lost one. My students have tin ears; they do not

know the difference, most of them. I hear they make up their own

prayers in Chapel; I wish they would quit it. If we’ve got a Cranmer

around, for heaven’s sake, let him make his speech.

Whenever I’m tempted to make up prayers, I read from John

Donne’s sermon, “The Occasional Mercies of God,” and think second

thoughts. I do not mean there is no such thing as ex anima

prayer. Thank God there is; there ought to be. We all do it. We can

do it in public worship, too. But we should know our limitations in

language; most of us cannot do what other men have done who with

a great sensitivity and hours of labor have sought to find the right

word to say the great thing.”

 - Running with the Hounds: Conversation with Campus Ministry [1977], uusi painos 2005, s.96-7;
kirja ladattavissa tästä linkistä

Joe puhuu tässä vapaasti, ilman muistiinpanoja – hän on käytännössä jo sokea. Tekstistä käy hyvin ilmi, miten keskeisessä osassa hänelle oli sanan laatu. Rytmi, tarkat sanavalinnat ja sävyt – näistä hän oli runoilijamaisen tarkka myös omissa puheissaan (ja varmasti sangen ankara opiskelijoita kohtaan).

Juuri sairasvuoteelta itse puoliksi pystyyn kömpineenä voin vain yhtyä Cranmerin rukouksen ylivertaisuuteen verrattuna uusioviritelmään. Vanha rukous on syntynyt oloissa, joissa on selvää, että hyvin usein sairaus päättyy kuolemaan. Lähtökohtana ei ole, että Jumala parantaa tämän taudin, vaan että Jumala on läsnä tämän taudin tuoman kärsimyksen keskellä. Ero on olennainen ja seuraukset myös: syytetäänkö Jumalaa pahan sallimisesta vai kiitetäänkö häntä hyvän olemassaolosta ja perimmäisestä voitosta tämän usein rujon maailman keskellä?

Kieli uusiutuu ja sitä on myös tietoisesti uudistettava. Mutta vanhojen sukupolvien viisautta, erityisesti kuolevaisuuden ja pahan kohtaamisessa, tulisi arvostaa. Kaikki runollinen monisanaisuus ei ole helinää. Osa siitä on sinfoniaa.

Vaalit ja nuoret papit

Kirkolliskokousvaaleissa iloitsen ennen kaikkea Antti Siukosen läpimenosta.

Vaikka ikä ei olekaan olennaisin tekijä edustajien valinnassa, on tärkeää, että myös nuorella papistolla on edustajansa. Monet nuorten asiaa edistävät tahot pitävät tavoitteena, että kirkolliskokouksessa olisi alle 30-vuotiaita edustajia.

Papiston kohdalla tämä on erittäin haastavaa. Alle kolmikymppiset ovat ehtineet olla vain muutaman vuoden pappeina, ja heidän on vaikea saavuttaa sellaista mainetta, joka mahdollistaisi läpimenon. Vielä vaikeampaa on löytää tällaisia seurakuntapastoreita; myös vanhemmat pappisedustajat ovat yleensä erilaisissa tunnetuissa hallintotehtävissä toimineita. Moni ei yksinkertaisesti edes halua lähteä ehdolle, etenkään nuorena: kirkolliskokous vaatii paljon.

Edellisissä kirkolliskokousvaaleissa Espoon hiippakunnassa lähdettiin rakentamaan sitä vaalilistaa, jolla itse olin mukana, nimenomaan paikallistason tuntemusta korostaen. Lopputuloksena oli, kuten niin usein, monipuolinen mutta myös taustaltaan hajanainen joukko ehdokkaita. Sellaisessa tilanteessa korostuu entisestään todennäköisyys sille, että tunnetuimmat eli yleensä keskeisissä hallintotehtävissä toimivat ehdokkaat menevät läpi.

Tämän vuoden vaaleissa asetelma oli toinen. Kevään kirkko –lista lähti liikkeelle selvästi aiempaa enemmän aatteelliselta pohjalta. Väljyyttä ja liikkumavaraa oli, mutta kaikki ehdokkaat sitoutuivat selväsanaisesti keskeisiin tavoitteisiin, kuten avoimen keskustelukulttuurin edistämiseen, kirkon uskon soveltamiseen nykyajan haasteisiin ja hallinnonuudistuksen ajamiseen. Listan asiaa oli helppo ajaa, koska oli selvää, että kuka ehdokas tahansa meneekin läpi, hän edustaa pääpiirteissään samankaltaista kristinuskon tulkintaa ja käytännön työnäkyä.

Pidin itse esillä, toki muiden kanssa, nuorten ehdokkaiden mukaan saamisen olennaista merkitystä. Listallamme olikin poikkeuksellisen monta kolmikymppistä ehdokasta; niin monta, että pelkona oli, että äänet nuorempien kesken hajaantuvat niin paljon, ettei yksikään mene läpi. Erinomaisten ja tunnettujen ehdokkaiden Päivi Linnoisen ja Kalervo Salon jälkeen nuoremman Antin läpimenon mahdollisti vain listan saama suuri vaalivoitto, 3 paikkaa neljästä (ja vielä henkilökohtainen arpaonni lisäksi).

Iloitsen Antin läpimenosta ennen kaikkea siksi, että hän on erittäin pätevä edustaja. Tämä ei ole nuoresta iästä huolimatta, vaan osittain juuri siksi. Antti oli kirkolliskokousedustajana toissakaudella, ja sai nuoruuden innolla sekä ennakkoluulottomuudella ajettua monia asioita eteenpäin. Se vaatii aina erinomaisia ihmissuhde-, neuvottelu- ja verkostoitumistaitoja, hallinnollisen perehtymisen lisäksi. Kevään kirkko –listan keskeisenä tavoitteena oli siltojen rakentaminen ja myös eri tavoin ajattelevien ymmärtäminen, ja Antilla on tähän ekumeenista viisautta.

Erityishuomiota ansaitsee Antin panostus avoimempaan viestintään ja samalla päätöksenteon läpinäkyvyyteen, jotka olivat myös Kevään kirkon tavoitteita. Antti piti aikoinaan ensimmäistä kirkolliskokousblogia, joka avasi monelle päätöksenteon taustoja ja sisältöjä. (Mainittakoon, että itse kirjoitin samaan aikaan tuolle www.nuorikirkko.net –sivustolle aloittavan papin blogia, nimimerkin turvin.) Kirkolliskokousblogi on luvassa myös jatkossa, kaiketi Kevään kirkon sivuilla.

Espoon hiippakunnan kirkolliskokouksen pappisedustajilla on ollut jo tähän asti erinomainen tapa järjestää avoimia keskustelutilaisuuksia käsiteltävistä asioista. Internetin entistä suurempi hyödyntäminen näihin yhdistettynä on olennaisen tärkeää, kun käymme yhdessä miettimään esimerkiksi hallintouudistusta. Siinä asiassa ei nähdäkseni ole olemassa yksiselitteisesti parempia vaihtoehtoja: kaikki riippuu siitä, miten asiat toteutamme ja miten rakennamme kirkkoa tehtyjen valintojen kautta. Jokaisen panosta, ja hyvää asennetta, tarvitaan.

Itse keskityn, äänten antamaa luottamusta arvostaen, hiippakuntavaltuuston työn kehittämiseen. Sen pappisedustajissa on ilahduttavan monta nuorehkoa henkilöä eri listoilta. Moneen kokoukseen varaedustajana osallistuneena ajattelen, että valtuustolla voisi olla suuri merkitys nimenomaan asioista keskustelemisessa ja tiedonkulussa. Se tuo harvinaisella tavalla yhteen väkeä eri puolilta hiippakuntaa ja eri tehtävistä. Päätöksentekoroolia ei pidä liikaa väheksyä, ja esimerkiksi aloiteoikeus on aito mahdollisuus; mutta mielestäni valtuuston olennainen merkitys on keskustelevuuden kautta tapahtuvassa osallisuuden, demokratian ja yhteistoiminnan kehittämisessä. Uskon, että tämän entistä selvempi yhdessä tiedostaminen kasvattaisi osallistujien motivaatiota.

Kirkko on muutoksen, kriisin kirkko: se elää aina ajassa, halusi tai ei. Jokaisen sukupolven on löydettävä tiensä, uskollisena vanhalle ja avoimena uudelle. Siinä tarvitaan iältään nuoria ja vanhoja, eri ammattikuntia, eri persoonia – ja yhteistä halua seurata Kristusta.

Kirkolliskokouksesta

Olen ehdolla kirkolliskokousvaaleissa Espoon hiippakunnassa (www.kevaankirkko.net). 

Kirkolliskokouksessa tarvitaan kolmea asiaa: luottamusta Jumalan Sanaan, sovinnon etsimistä ja eettistä herkkyyttä.

On luotettava siihen, että Jumala on kirkkonsa kanssa. Kristuksen kirkon, josta Suomen evankelisluterilainen kirkko on yksi osa, jäsenten tehtävänä on todistaa Jumalan pelastavista töistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erityisen ilmoituksen on oltava läsnä kaikessa kirkon toiminnassa.

On etsittävä sovintoa eri kristittyjen välille, ja tämän sovinnon perusta on Jumalassa. Maailma tarvitsee pelastavaa sanomaa: eikö se ole paljon suurempi asia kuin erimielisyydet? Eikö naispappeudesta tai seksuaalietiikasta kiistely ole paholaisen työtä, joka estää kristittyjä toteuttamasta tehtäviään maan päällä? Eikö se, mikä yhdistää, ole suurempi kuin se, mikä erottaa? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen on näytettävä tietä keskinäiselle kunnioitukselle ja sovinnon rakentamiselle.

On säilytettävä ja kasvatettava eettistä herkkyyttä. Kirkon tehtävä on tukea etenkin niitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Suomessa kasvavat sekä yleinen toivottomuus, alkoholiongelmat että mielenterveysongelmat. Väki ei voi hyvin. Kirkon painopisteen on siirryttävä virastosta toria kohti. Vasta viime aikoina on herätty siihen, että eettinen vastuu koskee myös luontokappaleita ja ekosysteemejä. Kirkolla on sekä mielipidevaikuttajan valtaa että mahdollisuuksia kehittää omaa toimintaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen tulee päätöksissään heijastaa arvomaailmaa, jossa köyhät ja luonto ovat keskeinen kristillinen sisältö.

Taustastani todettakoon, että olen yhden vaimon mies, jonka Kirkkonummen seurakuntapastorin virka on vaihtunut päätoimiseksi ekoteologian tutkimiseksi ja edistämiseksi. Rakastan luonnossa liikkumista, musiikkia, tarinoita ja pelejä. Kasvuun ja kasvatukseen liittyvät kysymykset ovat minulle läheisiä. Perheemme on lapseton, ja ymmärrämme yleistyvään lapsettomuuteen liittyvää kärsimystä, jota ei vielä oteta seurakunnissa riittävästi huomioon. Ehkä kirkolliskokouksellakin voisi olla osansa tilanteen parantamisessa.