Kielestä, rukouksista ja sairaudesta

Kysymys siitä, millaista kieltä rukouksissa tulisi käyttää, lienee yhtä vanha kuin kristinusko. Yhtäältä omin sanoin rukoileminen tuo asiat lähelle, henkilökohtaiseksi. Toisaalta runoilijoiden/teologien (tässä(kin) tapauksessa sama asia) pitkään harkitsemat sanamuodot sisältävät syvyyttä, johon harva meistä yltää spontaanissa rukouksessa.

Molempia muotoja varmasti tarvitaan, ja niille on eri tilanteita. Mutta alla olevassa katkelmassa Joseph Sittler sanoittaa osuvasti sitä keskimääräistä köyhtymistä, joka saattaa seurata sanamuotojen ainaisesta uudistamisesta. Olisiko sittenkin niin, että liturgisella kielellä on lupa poiketa arkikielestä enemmän kuin mitä nykyään usein ajatellaan? Että kaikki tuntemattomaan viittaava ei ole vain ”turhaa kaanaankieltä”, vaan tavoittamattomaan mysteeriin kurottavaa rukousta?

“Schleiermacher said: “My deepest feelings are not severable

from my clearest ideas.” Now my deepest feelings and my emotions

are evoked by the most clear and precise linguistic equivalent of

reality, such as in poetry and description, in Conrad, Hopkins, and

Keats. The elevation of language which tries to be the linguistic

equivalent of the object of its adoration is to me much more moving

than - - language put in modern idioms. Language is

idiomatic because it serves the common. But can we assume without

criticism that that flatness and directness of language which

serves the common is always the appropriate language to serve the

uncommon? I think that is the great, vast blunder in contemporary

liturgical writing. They say, “Say it the way it is.” Well, you know,

the way it is cannot be said really. We cannot talk about God the

way we talk about the bus stop. The great collects of Cranmer were

produced at the very flower of the magnificence of our English language.

Now God knows that isn’t our common language any more,

but I must lament the passing of liturgical language that has sonorities

and resonances that go beyond the common.

Let me use an illustration. Quiller-Couch, professor of literature

at Cambridge for many years (and he was an opinionated guy, but he

had a right to opinions, too) said: “I think Cranmer’s collect assigned

to be read at the bedside of the sick may be the most perfect prayer in

our language: ‘Almighty God, who art the consolation of the sorrowful

and the strength of the weak, may the prayers of them that call

upon thee in any distress graciously come before thee”— marvelous

rhythm. Some joker in our church set his hand to rewriting the great

collects into common speech. And he took that one and said: “God,

you are the help of the sick.” Well, that’s true, all right. But that’s a

different statement. “Who art the consolation of the sorrowful and the

strength of the weak”: the language lies with the tenderness of the

holy upon the distress. And “God, you are the help of the sick” is a

report; it is a theological proposition, and I violently oppose it—but I

don’t oppose it publicly because I have given up fighting for lost

causes, and that is a lost one. My students have tin ears; they do not

know the difference, most of them. I hear they make up their own

prayers in Chapel; I wish they would quit it. If we’ve got a Cranmer

around, for heaven’s sake, let him make his speech.

Whenever I’m tempted to make up prayers, I read from John

Donne’s sermon, “The Occasional Mercies of God,” and think second

thoughts. I do not mean there is no such thing as ex anima

prayer. Thank God there is; there ought to be. We all do it. We can

do it in public worship, too. But we should know our limitations in

language; most of us cannot do what other men have done who with

a great sensitivity and hours of labor have sought to find the right

word to say the great thing.”

 - Running with the Hounds: Conversation with Campus Ministry [1977], uusi painos 2005, s.96-7;
kirja ladattavissa tästä linkistä

Joe puhuu tässä vapaasti, ilman muistiinpanoja – hän on käytännössä jo sokea. Tekstistä käy hyvin ilmi, miten keskeisessä osassa hänelle oli sanan laatu. Rytmi, tarkat sanavalinnat ja sävyt – näistä hän oli runoilijamaisen tarkka myös omissa puheissaan (ja varmasti sangen ankara opiskelijoita kohtaan).

Juuri sairasvuoteelta itse puoliksi pystyyn kömpineenä voin vain yhtyä Cranmerin rukouksen ylivertaisuuteen verrattuna uusioviritelmään. Vanha rukous on syntynyt oloissa, joissa on selvää, että hyvin usein sairaus päättyy kuolemaan. Lähtökohtana ei ole, että Jumala parantaa tämän taudin, vaan että Jumala on läsnä tämän taudin tuoman kärsimyksen keskellä. Ero on olennainen ja seuraukset myös: syytetäänkö Jumalaa pahan sallimisesta vai kiitetäänkö häntä hyvän olemassaolosta ja perimmäisestä voitosta tämän usein rujon maailman keskellä?

Kieli uusiutuu ja sitä on myös tietoisesti uudistettava. Mutta vanhojen sukupolvien viisautta, erityisesti kuolevaisuuden ja pahan kohtaamisessa, tulisi arvostaa. Kaikki runollinen monisanaisuus ei ole helinää. Osa siitä on sinfoniaa.

Vaalit ja nuoret papit

Kirkolliskokousvaaleissa iloitsen ennen kaikkea Antti Siukosen läpimenosta.

Vaikka ikä ei olekaan olennaisin tekijä edustajien valinnassa, on tärkeää, että myös nuorella papistolla on edustajansa. Monet nuorten asiaa edistävät tahot pitävät tavoitteena, että kirkolliskokouksessa olisi alle 30-vuotiaita edustajia.

Papiston kohdalla tämä on erittäin haastavaa. Alle kolmikymppiset ovat ehtineet olla vain muutaman vuoden pappeina, ja heidän on vaikea saavuttaa sellaista mainetta, joka mahdollistaisi läpimenon. Vielä vaikeampaa on löytää tällaisia seurakuntapastoreita; myös vanhemmat pappisedustajat ovat yleensä erilaisissa tunnetuissa hallintotehtävissä toimineita. Moni ei yksinkertaisesti edes halua lähteä ehdolle, etenkään nuorena: kirkolliskokous vaatii paljon.

Edellisissä kirkolliskokousvaaleissa Espoon hiippakunnassa lähdettiin rakentamaan sitä vaalilistaa, jolla itse olin mukana, nimenomaan paikallistason tuntemusta korostaen. Lopputuloksena oli, kuten niin usein, monipuolinen mutta myös taustaltaan hajanainen joukko ehdokkaita. Sellaisessa tilanteessa korostuu entisestään todennäköisyys sille, että tunnetuimmat eli yleensä keskeisissä hallintotehtävissä toimivat ehdokkaat menevät läpi.

Tämän vuoden vaaleissa asetelma oli toinen. Kevään kirkko –lista lähti liikkeelle selvästi aiempaa enemmän aatteelliselta pohjalta. Väljyyttä ja liikkumavaraa oli, mutta kaikki ehdokkaat sitoutuivat selväsanaisesti keskeisiin tavoitteisiin, kuten avoimen keskustelukulttuurin edistämiseen, kirkon uskon soveltamiseen nykyajan haasteisiin ja hallinnonuudistuksen ajamiseen. Listan asiaa oli helppo ajaa, koska oli selvää, että kuka ehdokas tahansa meneekin läpi, hän edustaa pääpiirteissään samankaltaista kristinuskon tulkintaa ja käytännön työnäkyä.

Pidin itse esillä, toki muiden kanssa, nuorten ehdokkaiden mukaan saamisen olennaista merkitystä. Listallamme olikin poikkeuksellisen monta kolmikymppistä ehdokasta; niin monta, että pelkona oli, että äänet nuorempien kesken hajaantuvat niin paljon, ettei yksikään mene läpi. Erinomaisten ja tunnettujen ehdokkaiden Päivi Linnoisen ja Kalervo Salon jälkeen nuoremman Antin läpimenon mahdollisti vain listan saama suuri vaalivoitto, 3 paikkaa neljästä (ja vielä henkilökohtainen arpaonni lisäksi).

Iloitsen Antin läpimenosta ennen kaikkea siksi, että hän on erittäin pätevä edustaja. Tämä ei ole nuoresta iästä huolimatta, vaan osittain juuri siksi. Antti oli kirkolliskokousedustajana toissakaudella, ja sai nuoruuden innolla sekä ennakkoluulottomuudella ajettua monia asioita eteenpäin. Se vaatii aina erinomaisia ihmissuhde-, neuvottelu- ja verkostoitumistaitoja, hallinnollisen perehtymisen lisäksi. Kevään kirkko –listan keskeisenä tavoitteena oli siltojen rakentaminen ja myös eri tavoin ajattelevien ymmärtäminen, ja Antilla on tähän ekumeenista viisautta.

Erityishuomiota ansaitsee Antin panostus avoimempaan viestintään ja samalla päätöksenteon läpinäkyvyyteen, jotka olivat myös Kevään kirkon tavoitteita. Antti piti aikoinaan ensimmäistä kirkolliskokousblogia, joka avasi monelle päätöksenteon taustoja ja sisältöjä. (Mainittakoon, että itse kirjoitin samaan aikaan tuolle www.nuorikirkko.net –sivustolle aloittavan papin blogia, nimimerkin turvin.) Kirkolliskokousblogi on luvassa myös jatkossa, kaiketi Kevään kirkon sivuilla.

Espoon hiippakunnan kirkolliskokouksen pappisedustajilla on ollut jo tähän asti erinomainen tapa järjestää avoimia keskustelutilaisuuksia käsiteltävistä asioista. Internetin entistä suurempi hyödyntäminen näihin yhdistettynä on olennaisen tärkeää, kun käymme yhdessä miettimään esimerkiksi hallintouudistusta. Siinä asiassa ei nähdäkseni ole olemassa yksiselitteisesti parempia vaihtoehtoja: kaikki riippuu siitä, miten asiat toteutamme ja miten rakennamme kirkkoa tehtyjen valintojen kautta. Jokaisen panosta, ja hyvää asennetta, tarvitaan.

Itse keskityn, äänten antamaa luottamusta arvostaen, hiippakuntavaltuuston työn kehittämiseen. Sen pappisedustajissa on ilahduttavan monta nuorehkoa henkilöä eri listoilta. Moneen kokoukseen varaedustajana osallistuneena ajattelen, että valtuustolla voisi olla suuri merkitys nimenomaan asioista keskustelemisessa ja tiedonkulussa. Se tuo harvinaisella tavalla yhteen väkeä eri puolilta hiippakuntaa ja eri tehtävistä. Päätöksentekoroolia ei pidä liikaa väheksyä, ja esimerkiksi aloiteoikeus on aito mahdollisuus; mutta mielestäni valtuuston olennainen merkitys on keskustelevuuden kautta tapahtuvassa osallisuuden, demokratian ja yhteistoiminnan kehittämisessä. Uskon, että tämän entistä selvempi yhdessä tiedostaminen kasvattaisi osallistujien motivaatiota.

Kirkko on muutoksen, kriisin kirkko: se elää aina ajassa, halusi tai ei. Jokaisen sukupolven on löydettävä tiensä, uskollisena vanhalle ja avoimena uudelle. Siinä tarvitaan iältään nuoria ja vanhoja, eri ammattikuntia, eri persoonia – ja yhteistä halua seurata Kristusta.

Kirkolliskokouksesta

Olen ehdolla kirkolliskokousvaaleissa Espoon hiippakunnassa (www.kevaankirkko.net). 

Kirkolliskokouksessa tarvitaan kolmea asiaa: luottamusta Jumalan Sanaan, sovinnon etsimistä ja eettistä herkkyyttä.

On luotettava siihen, että Jumala on kirkkonsa kanssa. Kristuksen kirkon, josta Suomen evankelisluterilainen kirkko on yksi osa, jäsenten tehtävänä on todistaa Jumalan pelastavista töistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erityisen ilmoituksen on oltava läsnä kaikessa kirkon toiminnassa.

On etsittävä sovintoa eri kristittyjen välille, ja tämän sovinnon perusta on Jumalassa. Maailma tarvitsee pelastavaa sanomaa: eikö se ole paljon suurempi asia kuin erimielisyydet? Eikö naispappeudesta tai seksuaalietiikasta kiistely ole paholaisen työtä, joka estää kristittyjä toteuttamasta tehtäviään maan päällä? Eikö se, mikä yhdistää, ole suurempi kuin se, mikä erottaa? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen on näytettävä tietä keskinäiselle kunnioitukselle ja sovinnon rakentamiselle.

On säilytettävä ja kasvatettava eettistä herkkyyttä. Kirkon tehtävä on tukea etenkin niitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Suomessa kasvavat sekä yleinen toivottomuus, alkoholiongelmat että mielenterveysongelmat. Väki ei voi hyvin. Kirkon painopisteen on siirryttävä virastosta toria kohti. Vasta viime aikoina on herätty siihen, että eettinen vastuu koskee myös luontokappaleita ja ekosysteemejä. Kirkolla on sekä mielipidevaikuttajan valtaa että mahdollisuuksia kehittää omaa toimintaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen tulee päätöksissään heijastaa arvomaailmaa, jossa köyhät ja luonto ovat keskeinen kristillinen sisältö.

Taustastani todettakoon, että olen yhden vaimon mies, jonka Kirkkonummen seurakuntapastorin virka on vaihtunut päätoimiseksi ekoteologian tutkimiseksi ja edistämiseksi. Rakastan luonnossa liikkumista, musiikkia, tarinoita ja pelejä. Kasvuun ja kasvatukseen liittyvät kysymykset ovat minulle läheisiä. Perheemme on lapseton, ja ymmärrämme yleistyvään lapsettomuuteen liittyvää kärsimystä, jota ei vielä oteta seurakunnissa riittävästi huomioon. Ehkä kirkolliskokouksellakin voisi olla osansa tilanteen parantamisessa.

Neljä aviisia homokeskusteluun

Ovatko kristityt tuomitut huutamaan toisilleen kiistakysymysten yli? Eivät, jos todella löytyy tahtoa rakastaa lähimmäistä. Tämä merkitsee toisten kunnioittamista, vaikka ollaankin eri mieltä, ja halua etsiä yhteyttä.

Kyse on ekumeniasta, kristittyjen yhteydestä: erimielisyyden sovittamista suurempien tavoitteiden alle. Niille, joille Kristuksen ja Paavalin ohjeet yhteyden etsimisestä ovat Jumalan sanaa, ei toisten hylkääminen ole vaihtoehto. Vaikka se on kivuliasta, yhteyttä on vaalittava.

Ekumeenikko Paul Avis tarjoaa neljä uskollista ohjenuoraa kristittyjen kohtaamiseen, sekä kirkkojen sisällä että kansainvälisesti.

1) On otettava aikaa harkintaan ja neuvotteluun: se on Jumalan lahja konflikteissa. Aika ei välttämättä tuo yksimielisyyttä, mutta kiire tuo melko varmasti väärinymmärryksiä.

2) Erimielisten tulisi istua alas Raamatun sanan ympärille. Ei ole mitään takeita siitä, että eri raamatuntulkintatapojen välille löytyy sopu: eri lähtökohdat ovat usein sen verran vahvat. Mutta paras mahdollisuus yhteisymmärrykselle ja sovinnolle löytyy Jumalan sanan kunnioittavasta tutkistelusta yhdessä.

3) Vuoropuhelussa on etsittävä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Uuden testamentin kirjeet muistuttavat painokkaasti, että kristittyjen tehtävä on kunnioittaa toisia ihmisiä, vaikka heidän kanssaan oltaisiinkin eri mieltä. Jos ’yhteiseen pöytään’ tullaan epäkunnioituksen ja suuttumuksen vallassa, tapahtuuko Kristuksen tahto?

4) On pidättäydyttävä toimimasta tavalla, jonka toiset kristityt kokevat todella loukkaavana. Uusi testamentti todistaa vahvasti siitä, että on toimittava ”heikomman veljen” ehdoilla (1.Kor.8). Kyse ei ole aina siitä, onko toimintatapa oikein omasta mielestäni: vaan siitä, mitä se aiheuttaa toiselle.

(Paul Avis, Reshaping Ecumenical Theology, t & t clark 2010, 182-3)

Neljäs kohta on näistä yksinkertaisista (mutta haastavista) kohdista kenties vaikein. Kaikista toimista, jotka koetaan vahvasti oikeaksi, ei voida pidättäytyä. Mutta on suuri ero siinä, pyritäänkö kunnioittamaan toisia vai ei.

Mitä tämä merkitsee Suomessa käytävälle keskustelulle seksuaalisuudesta? Tähän mennessä keskustelun tasosta ei voi ainakaan sanoa, että se olisi ollut merkkinä siitä kuinka kristityt ”kilpailevat toistensa kunnioittamisessa” (Room. 12:10).

Tosiasiat on syytä todeta. Väki on selvästi eri mieltä Raamatun ja kirkon opin tulkinnasta. Kyse on siitä, koetaanko Kristuksen käsky yhteyden etsimisestä aidosti tärkeäksi, vai ei; kyse on siitä, miten suhtaudumme eri mieltä oleviin. Jos tahdomme rakastaa, emme pyri loukkaamaan toisia, vaan hillitsemme itseämme. Jos kunnioitamme toisia, emme lähtökohtaisesti oleta, että he ovat idiootteja, koska ajattelevat ja uskovat eri tavalla.

Homokeskustelun kohdalla kummatkin osapuolet ovat syyllistyneet ylilyönteihin. Kuka viheltäisi pelin poikki ja ehdottaisi rauhanneuvotteluja? Tilanne vaatii yhteisten pelisääntöjen sopimista, tai edessä on vielä vakavampia hajaannuksia.

(Mielipidekirjoitus, Kotimaa, 31.3.2011)

Kirkko ei ole firma

Kirkko ei ole firma. Kirkon tarkoitus ei ole tuottaa voittoa. Kristus on jo tuottanut sen voiton, jolle kirkon tulos perustuu. Jokainen kristitty on osakas. Arvon osakas – tai pikemmin armon osakas. Osuus on saatu lahjoituksena kasteessa: Testamentit määrittävät sen, vanha ja uusi; mutta uudempi testamentti on aina vahvempi.

Kirkko ei ole firma. Osingonjakoa ei ole odotettavissa, ainakaan sellaista rikastumista kuin pörssin liepeillä odotetaan. Pikemminkin kristityn osinko on osuus rististä; mutta myös osuus ylösnousemuksesta. Siinä on perustana tuo peritty osakekirja, ilman omaa ansiota annettu. Taivasten valtakunnan kansalaispalkka, ei henkilökohtainen ansiolisä.

Kirkko ei ole firma, vaikka se sellaiseksi usein mielletään. Television toimittaja kysyy arkkipiispalta, voiko hän luvata, että kirkolliskokous tekee tietynlaisen päätöksen. Kysymyksessä on vähemmän järkeä kuin siinä, että presidentiltä kysyttäisiin, voiko hän luvata eduskunnan tekevän tietyn päätöksen. Kirkko ei ole olemukseltaan hierarkia, joka tottelee toimitusjohtajan käskyjä.

Miten niin ei hierarkia? Eikö kirkko ole juuri kuuluisa hallintokoneistonsa suuruudesta? On seurakuntaneuvostoa, seurakuntayhtymää, hiippakuntavaltuustoa, kirkkohallitus, piispainkokous, kirkolliskokous; kappalainen, kirkkoherra, hiippakuntadekaani, piispa ja arkkipiispa. Eikö tästä rakenteesta jo melkoisen yrityksen saisi?

Kummassa on enemmän kokouksia: demokratiassa vai tyranniassa? Demokratia vaatii eri päätöksentekoasteita. Se on hidasta, se on monimutkainen rakenne: mutta viime kädessä se mahdollistaa ruohonjuuritason osallistumisen ja varjelee liialta yksinvaltiudelta. Erityisen tärkeäksi demokratia on koettu protestanttisessa kristinuskossa, johon me luterilaiset kuulumme. Jokainen kristitty on tasavertainen, jokaisella tulee olla mahdollisuus ymmärtää Raamattu ja kirkon perinne omalla äidinkielellään, jokainen on tavallaan pappi: kaikki palvelevat Jumalaa ja Jumala palvelee kaikkia. On myös erityisiä tehtäviä, joihin erityisesti vihitään ihmisiä: mutta pohjimmiltaan kaikki ovat yhdenvertaisia Jumalan lapsia ja Kristuksen seuraajia.

Usko on suuri asia, arjen keskellä tapahtuva kokemus, joka liittyy tuonpuoleiseen. Niin suuri asia, ettei sitä oikein osata pukea sanoiksi – etenkään mediassa. Miten kuvata se, mitä konfirmaatio merkitsee herkälle rippikoululaiselle? Paljon helpompaa on kertoa, että konfirmaatioon osallistui 25 henkeä. Mutta se ei kerro asian todellista olemusta.

Kun kirkon ominaispiirrettä ei oikein osata hahmottaa, yritetään kirkkoa kuvata maallisen vertailukohdan kautta – yleensä yrityksen. Arkkipiispa mielletään toimitusjohtajaksi, jonka tulee tehdä johtopäätökset firman liiketoiminnan epäonnistumisesta, kun väkimäärä vähenee ja ’kassa pienenee’. Odotetaan, että firma muotoilee äkkiä uuden vision sekä strategian, ja komentaa joukkonsa toteuttamaan sitä – sen sijaan että väki on eri mieltä!

Maanpäällinen kirkko, jonka yksi osa uskonkäsitykseni mukaan on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, on kristittyjen yhteys ja yhteisö, jonka pitää koossa viime kädessä itse Jumala. Kristuksen kirkko ylittää ajan ja paikan rajat: ehtoollispöydässä elävät polvistuvat alttarikaiteelle, ja kaiteen toinen puolikaari on seinän takana hautuumaalla. Kirkolla on aina maan päällä organisaatio, mutta kirkon syvin olemus on ennemmin organismi; Kristuksen ruumis. Jäsenet ovat erilaisia ja erimielisiä, monin tavoin: mutta ollessaan Kristuksen ruumiin jäseniä ne kuuluvat yhteen. ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot - - ovat kaikkialla samanlaiset”, toteaa yksi luterilaisuuden peruskirjoista. (Augsburgin tunnustus, VII)

”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä”, sanoo Paavali Korinttolaiskirjeessä.

”Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.”
(1. Kor. 12: 12-13, 21, 26-27)

Virsi 428: 3-7

3. Herran suuna, käsinä
vaellamme yhdessä,
että kaikki maailma
voisi Isään uskoa.

4. Yksin emme työtä tee,
toinen toista tarvitsee.
Tuomme vaihtopöydälle
lahjamme ja puutteemme.

5. Tässä valtakunnassa
ovat heikot vahvoja,
sairas terveen parantaa,
saaja auttaa antajaa.

6. Täällä tieto, viisaus,
kaikki taito, rakkaus
kätketty on Kristukseen,
aarteeseemme yhteiseen.

7. Elämän saan lahjaksi,
jos sen annan alttiiksi.
Siemen maahan haudataan
tähkäpäiksi kasvamaan.

Radion aamuhartaus YLE 1 ke 3.11.

Hesarin kirkkotestin ruumiinavaus

Tunnistatko itsesi testin vaihtoehdoista?

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 24.10. kahden sivun näyttävän Kuulutko kirkkoon-testin (D-osan kansisivu ja seuraava sivu). Provosoivana johdantona todetaan: ”HS:n suuri kirkkotesti auttaa päättämään, pitäisikö jäädä vai lähteä.”

Itse sain (yhden pisteen erolla, 84) tuloksen, jonka mukaan ”kuulun kirkon äänekkääseen vanhoilliseen siipeen. Pyrin parhaani mukaan jarruttamaan maallistumiskehitystä kirkossa. Uskon Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Todennäköisesti vastustan naispappeutta ja homoseksuaalien aseman parantumista. Lempiargumenttini on vedota asioiden luonnolliseen järjestykseen.”

En oikein tunnista itseäni tästä kuvauksesta, jonka otsikko on ’fundamentalisti’. Ja luulen, että syy tähän tulokseen osoittaa hyvin keskeisen asian nykykeskustelussa.

On olemassa Raamattuun luottavaa uskoa, joka ei ole kirjaimellista tulkintaa, muttei myöskään Raamatun leimaamista muinaisjäänteeksi. Jumalan Sanan käsite on laajempi kuin Raamattu: Jumala tekee työtään myös muualla, vaikka Raamattu onkin tuon työn keskeinen välikappale ja tiivistymä.

En näet haluaisi myöskään tunnistaa itseäni toisesta luokituksesta, johon yhdellä pisteellä vähemmän olisin päätynyt. ”Kuulut kirkon avarakatseiseen siipeen, joka näkee uskonnon teologisena kysymyksenä ja modernin identiteetin projektina. Et usko kirjaimellisesti Raamattuun yhteiskuntajärjestyksen pohjana. Pikemminkin sinua koskettaa teoksen yleisinhimillinen henki ja armon käsite.”

Tämän luokituksen, ’Valistunut uskovainen’, otsikko on osuva: se viittaa valistuksen ajan perillisiin. Avarakatseisuus on hyve; mutta usko ei pohjimmiltaan ole ”modernin identiteetin projekti”. Raamatussa koskettaa myös teoksen yleisinhimillinen henki, sen ajattomuus ihmisen tietyn perusluonteen kuvaajana: ihminen oli samaan aikaan erehtyväinen ja jalo vuosituhansia sittenkin. Mutta ennen kaikkea Raamatussa koskettaa se, että sen kautta Jumalan viesti välittyy ihmiselle.

Avaan tätä näkemystä enemmän testin kysymysten kautta. Välihuomautuksena todettakoon, että testeissä on toki pakko yksinkertaistaa, jotta luettavuus säilyy; ja että Hesarin testi ei suomalaisessa uskontoa käsittelevässä journalismissa ole suinkaan huonoimmasta päästä. Mutta jotain sellaista häilyy taustalla, jota haluan nostaa esiin: liian suuren kahtiajaon ”fundamentalistien” ja ”valistuneiden” välillä.

Raamattuun keskittyvät erityisesti kysymykset 3 ja 4.

3. Miten suhtaudut Raamattuun?
a) Kirjan henki on tärkeämpi kuin kirjain.
b) Pyrin elämään kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se on vaikeaa.
c) Ihan sama.

4. Raamattu kertoo meille
a) mikä on ihmisen luonnollista käytöstä
b) mikä oli luonnollista käytöstä 2000 vuotta sitten.
c) Ei ole olemassa luonnollista käytöstä, ainoastaan käytöstä.

Entä jos uskoo ja ajattelee niin, että kirjan henki on todella kirjainta tärkeämpi, mutta silti pyrkii elämään Jumalan tahdon mukaan? Tahdon, joka on ilmaistu Raamatussa, mutta myös kirkon perinteessä – joka on ajassa elävää ja alati uudistuvaa perinnettä, ikuisen ytimensä ympärillä?

Kyse on Raamatun tulkinnasta. Itse liityn siihen tulkintaperinteeseen, joka näkee profeettojen, Jeesuksen ja apostolien ilmaiseman Jumalan tahdon kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyyn, kultaiseen sääntöön ja perimmältään pienoisevankeliumiin (Joh. 3:16).

Tähän liittyen ”pyrin elämään, kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se onkin vaikeaa”. Mutta en siten, että kaikki lauseet olisivat jotenkin kirjaimellisesti noudatettavia.

Uskon, että Raamattu kertoo jotain pysyvää ja olennaista ihmisen ”luonnollisesta käyttäytymisestä”; nimittäin sen, että ihminen on aina samaan aikaan hyvä ja paha, uskonnollisella kielellä vanhurskas ja syntinen. Mutta samaan aikaan Raamattu kertoo kirjoitusajankohtansa vuoksi paljon myös siitä, mikä oli luonnolliseksi katsottua käytöstä 2000 vuotta sitten.

Pitäisikö minun noudattaa testituloksen antamaa ohjetta? ”Kirkko on aivan liian suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä jätettäväksi kaltaistesi käsiin. Sinun kannattaisi erota kansankirkosta ja etsiytyä sen ulkopuolella samanmielisten ryhmään.”

Mikä on heidän kohtalonsa, jotka uskovat Raamatun arvovaltaan, mutteivät sellaisella ”kirjaimellisella” tavalla, josta usein tehdään karikatyyri?


P.S. ’Valistuneille uskovaisille’ annetaan ohjeeksi ”Pysy kirkossa, tai sen hukka perii!” ja kolmannelle kategorialle (’Tapakristitty’): ”Tee, kuten oikeaksi koet. Sinä päätät, onko evankelis-luterilaisella kirkolla tulevaisuutta nykyisessä muodossaan.”

Kannattaisiko yhteyden etsiminen aloittaa siitä, että eri ryhmät eivät pakenisi eri paikkoihin, vaan pysyisivät yhdessä? Muurien yli on ikävä keskustella – se tahtoo mennä huutamiseksi.

Seksuaali-ekumeniaa

Nyt tarvitaan kristittyjen yhteyden etsimistä, ekumeniaa.

Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.

Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?

Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.

Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.

Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.

Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.

Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?