Kielestä, rukouksista ja sairaudesta

Kysymys siitä, millaista kieltä rukouksissa tulisi käyttää, lienee yhtä vanha kuin kristinusko. Yhtäältä omin sanoin rukoileminen tuo asiat lähelle, henkilökohtaiseksi. Toisaalta runoilijoiden/teologien (tässä(kin) tapauksessa sama asia) pitkään harkitsemat sanamuodot sisältävät syvyyttä, johon harva meistä yltää spontaanissa rukouksessa.

Molempia muotoja varmasti tarvitaan, ja niille on eri tilanteita. Mutta alla olevassa katkelmassa Joseph Sittler sanoittaa osuvasti sitä keskimääräistä köyhtymistä, joka saattaa seurata sanamuotojen ainaisesta uudistamisesta. Olisiko sittenkin niin, että liturgisella kielellä on lupa poiketa arkikielestä enemmän kuin mitä nykyään usein ajatellaan? Että kaikki tuntemattomaan viittaava ei ole vain ”turhaa kaanaankieltä”, vaan tavoittamattomaan mysteeriin kurottavaa rukousta?

“Schleiermacher said: “My deepest feelings are not severable

from my clearest ideas.” Now my deepest feelings and my emotions

are evoked by the most clear and precise linguistic equivalent of

reality, such as in poetry and description, in Conrad, Hopkins, and

Keats. The elevation of language which tries to be the linguistic

equivalent of the object of its adoration is to me much more moving

than - - language put in modern idioms. Language is

idiomatic because it serves the common. But can we assume without

criticism that that flatness and directness of language which

serves the common is always the appropriate language to serve the

uncommon? I think that is the great, vast blunder in contemporary

liturgical writing. They say, “Say it the way it is.” Well, you know,

the way it is cannot be said really. We cannot talk about God the

way we talk about the bus stop. The great collects of Cranmer were

produced at the very flower of the magnificence of our English language.

Now God knows that isn’t our common language any more,

but I must lament the passing of liturgical language that has sonorities

and resonances that go beyond the common.

Let me use an illustration. Quiller-Couch, professor of literature

at Cambridge for many years (and he was an opinionated guy, but he

had a right to opinions, too) said: “I think Cranmer’s collect assigned

to be read at the bedside of the sick may be the most perfect prayer in

our language: ‘Almighty God, who art the consolation of the sorrowful

and the strength of the weak, may the prayers of them that call

upon thee in any distress graciously come before thee”— marvelous

rhythm. Some joker in our church set his hand to rewriting the great

collects into common speech. And he took that one and said: “God,

you are the help of the sick.” Well, that’s true, all right. But that’s a

different statement. “Who art the consolation of the sorrowful and the

strength of the weak”: the language lies with the tenderness of the

holy upon the distress. And “God, you are the help of the sick” is a

report; it is a theological proposition, and I violently oppose it—but I

don’t oppose it publicly because I have given up fighting for lost

causes, and that is a lost one. My students have tin ears; they do not

know the difference, most of them. I hear they make up their own

prayers in Chapel; I wish they would quit it. If we’ve got a Cranmer

around, for heaven’s sake, let him make his speech.

Whenever I’m tempted to make up prayers, I read from John

Donne’s sermon, “The Occasional Mercies of God,” and think second

thoughts. I do not mean there is no such thing as ex anima

prayer. Thank God there is; there ought to be. We all do it. We can

do it in public worship, too. But we should know our limitations in

language; most of us cannot do what other men have done who with

a great sensitivity and hours of labor have sought to find the right

word to say the great thing.”

 - Running with the Hounds: Conversation with Campus Ministry [1977], uusi painos 2005, s.96-7;
kirja ladattavissa tästä linkistä

Joe puhuu tässä vapaasti, ilman muistiinpanoja – hän on käytännössä jo sokea. Tekstistä käy hyvin ilmi, miten keskeisessä osassa hänelle oli sanan laatu. Rytmi, tarkat sanavalinnat ja sävyt – näistä hän oli runoilijamaisen tarkka myös omissa puheissaan (ja varmasti sangen ankara opiskelijoita kohtaan).

Juuri sairasvuoteelta itse puoliksi pystyyn kömpineenä voin vain yhtyä Cranmerin rukouksen ylivertaisuuteen verrattuna uusioviritelmään. Vanha rukous on syntynyt oloissa, joissa on selvää, että hyvin usein sairaus päättyy kuolemaan. Lähtökohtana ei ole, että Jumala parantaa tämän taudin, vaan että Jumala on läsnä tämän taudin tuoman kärsimyksen keskellä. Ero on olennainen ja seuraukset myös: syytetäänkö Jumalaa pahan sallimisesta vai kiitetäänkö häntä hyvän olemassaolosta ja perimmäisestä voitosta tämän usein rujon maailman keskellä?

Kieli uusiutuu ja sitä on myös tietoisesti uudistettava. Mutta vanhojen sukupolvien viisautta, erityisesti kuolevaisuuden ja pahan kohtaamisessa, tulisi arvostaa. Kaikki runollinen monisanaisuus ei ole helinää. Osa siitä on sinfoniaa.