Nyt tarvitaan kristittyjen yhteyden etsimistä, ekumeniaa.
Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.
Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?
Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.
Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.
Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.
Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.
Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?
Minä olen naispappeuden kannattaja ja pidän homoseksuaalisuutta syntinä. En tuomitse ihmisiä syntien perusteella, niin kuin ei Jeesuskaan. Vain armon kautta pääsemme eteenpäin ja näemme myös totuuden. Kristittyjä ei ohjaa kirkollispolitiikka, vaan Jumalan vapauttava Sana.
VastaaPoistaMonet ovat muuttaneet mielipidettään naispappeudesta, koska naiseus ei ole synti. Joidenkin ihmisten käsitys miehestä ylempänä autkoriteettina ei perustu Raamattuun, vaan arvovallan antamiseen luodulle, ei Luojalle. Siksi viran avautuminen naiselle ei perustu pelkästään luomisen suomaan tasavertaisuuteen, vaan myös Jumalan yksinomaisen auktoriteetin kunnioittamiseen.
Käsityksen muuttaminen suhteessa homoseksuaalisuuteen olisi minulle yhtä vaikeaa kuin naisen sulkeminen pois papin virasta. Täyttymyksen etsiminen toisesta ihmisestä on synti, niin homoseksuaalinen kuin heteroseksuaalinenkin tunnerakkaus. Luoduille tunteille ei saa antaa auktoriteettia, vaan yksinomaan tyhjästä luovalle Rakkaudelle. Siksi saman sukupuolen rakastaminen välittämisenä ei ole syntiä, yhtä vähän kuin vastakkaisenkaan.
Homoseksuaaleille on jo avautunut papin virka, mikä on oikein. Heterot ovat tunteidensa suhteen yhtä syntisiä kuin homot. Niin kuin sukupuoli, myös synti on osa ihmisluontoa. Armo vapauttaa meidät iloitsemaan syntisyydestämme, koska ilman sitä meillä ei olisi Jeesusta pelastajana.
Hei, Suomen ev.-lut. kirkossa ei ole sellaista instituutiota kuin naispappeus. On vain pappeus yleisessä muodossa ja pappeus erityisessä muodossa. Erityiseen pappeuteen eli papinvirkaan kutsutaan sekä miehiä että naisia, joilla on siihen koulutukselliset ja muut vaaditut edellytykset. Muilta osin yhdyn kirjoituksesi sisältöön. Esille tuomasi suhtautumistavan raamatullinen perusta kerrotaan Apostolien tekojen 15. luvussa.
VastaaPoista- Antti Kettunen
@ Antti: hyvä tarkennus. Ajattelen ja uskon juuri näin: mutta joskus on iskevämpää kirjoittaa "naispappeus" kuin "naispuolisten henkilöiden pappeus", jota on vastustettu. Termin tarkempi käyttö voisi toki edistää asian laajaa ymmärrystä.
VastaaPoistaPetri, minusta sinulla jää aika paljon pyhien kirjoitusten sisällöstä ymmärtämättä, jos vastustat Jumalan perustamia ihmisten välisiä valtaorganisaatioita tai -hierarkioita, niin kuin sinulla näyttää käyvän. Jumalan yksinvaltius ei sulje pois ihmisten keskellä vallitsevaa valtahierarkiaa. Naispappeuden perustelu noilla eväillä ei pitkälle kanna.
VastaaPoistaSe, ettei Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa olisi naispappeutta vaan yleinen pappeus on sama kuin sanoisi, ettei Ruotsissa olisi homoavioliittoa vaan tasa-arvoinen avioliitto-oikeus.
VastaaPoista