Kirkko ei ole firma. Kirkon tarkoitus ei ole tuottaa voittoa. Kristus on jo tuottanut sen voiton, jolle kirkon tulos perustuu. Jokainen kristitty on osakas. Arvon osakas – tai pikemmin armon osakas. Osuus on saatu lahjoituksena kasteessa: Testamentit määrittävät sen, vanha ja uusi; mutta uudempi testamentti on aina vahvempi.
Kirkko ei ole firma. Osingonjakoa ei ole odotettavissa, ainakaan sellaista rikastumista kuin pörssin liepeillä odotetaan. Pikemminkin kristityn osinko on osuus rististä; mutta myös osuus ylösnousemuksesta. Siinä on perustana tuo peritty osakekirja, ilman omaa ansiota annettu. Taivasten valtakunnan kansalaispalkka, ei henkilökohtainen ansiolisä.
Kirkko ei ole firma, vaikka se sellaiseksi usein mielletään. Television toimittaja kysyy arkkipiispalta, voiko hän luvata, että kirkolliskokous tekee tietynlaisen päätöksen. Kysymyksessä on vähemmän järkeä kuin siinä, että presidentiltä kysyttäisiin, voiko hän luvata eduskunnan tekevän tietyn päätöksen. Kirkko ei ole olemukseltaan hierarkia, joka tottelee toimitusjohtajan käskyjä.
Miten niin ei hierarkia? Eikö kirkko ole juuri kuuluisa hallintokoneistonsa suuruudesta? On seurakuntaneuvostoa, seurakuntayhtymää, hiippakuntavaltuustoa, kirkkohallitus, piispainkokous, kirkolliskokous; kappalainen, kirkkoherra, hiippakuntadekaani, piispa ja arkkipiispa. Eikö tästä rakenteesta jo melkoisen yrityksen saisi?
Kummassa on enemmän kokouksia: demokratiassa vai tyranniassa? Demokratia vaatii eri päätöksentekoasteita. Se on hidasta, se on monimutkainen rakenne: mutta viime kädessä se mahdollistaa ruohonjuuritason osallistumisen ja varjelee liialta yksinvaltiudelta. Erityisen tärkeäksi demokratia on koettu protestanttisessa kristinuskossa, johon me luterilaiset kuulumme. Jokainen kristitty on tasavertainen, jokaisella tulee olla mahdollisuus ymmärtää Raamattu ja kirkon perinne omalla äidinkielellään, jokainen on tavallaan pappi: kaikki palvelevat Jumalaa ja Jumala palvelee kaikkia. On myös erityisiä tehtäviä, joihin erityisesti vihitään ihmisiä: mutta pohjimmiltaan kaikki ovat yhdenvertaisia Jumalan lapsia ja Kristuksen seuraajia.
Usko on suuri asia, arjen keskellä tapahtuva kokemus, joka liittyy tuonpuoleiseen. Niin suuri asia, ettei sitä oikein osata pukea sanoiksi – etenkään mediassa. Miten kuvata se, mitä konfirmaatio merkitsee herkälle rippikoululaiselle? Paljon helpompaa on kertoa, että konfirmaatioon osallistui 25 henkeä. Mutta se ei kerro asian todellista olemusta.
Kun kirkon ominaispiirrettä ei oikein osata hahmottaa, yritetään kirkkoa kuvata maallisen vertailukohdan kautta – yleensä yrityksen. Arkkipiispa mielletään toimitusjohtajaksi, jonka tulee tehdä johtopäätökset firman liiketoiminnan epäonnistumisesta, kun väkimäärä vähenee ja ’kassa pienenee’. Odotetaan, että firma muotoilee äkkiä uuden vision sekä strategian, ja komentaa joukkonsa toteuttamaan sitä – sen sijaan että väki on eri mieltä!
Maanpäällinen kirkko, jonka yksi osa uskonkäsitykseni mukaan on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, on kristittyjen yhteys ja yhteisö, jonka pitää koossa viime kädessä itse Jumala. Kristuksen kirkko ylittää ajan ja paikan rajat: ehtoollispöydässä elävät polvistuvat alttarikaiteelle, ja kaiteen toinen puolikaari on seinän takana hautuumaalla. Kirkolla on aina maan päällä organisaatio, mutta kirkon syvin olemus on ennemmin organismi; Kristuksen ruumis. Jäsenet ovat erilaisia ja erimielisiä, monin tavoin: mutta ollessaan Kristuksen ruumiin jäseniä ne kuuluvat yhteen. ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot - - ovat kaikkialla samanlaiset”, toteaa yksi luterilaisuuden peruskirjoista. (Augsburgin tunnustus, VII)
”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä”, sanoo Paavali Korinttolaiskirjeessä.
”Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.”
(1. Kor. 12: 12-13, 21, 26-27)
Virsi 428: 3-7
3. Herran suuna, käsinä
vaellamme yhdessä,
että kaikki maailma
voisi Isään uskoa.
4. Yksin emme työtä tee,
toinen toista tarvitsee.
Tuomme vaihtopöydälle
lahjamme ja puutteemme.
5. Tässä valtakunnassa
ovat heikot vahvoja,
sairas terveen parantaa,
saaja auttaa antajaa.
6. Täällä tieto, viisaus,
kaikki taito, rakkaus
kätketty on Kristukseen,
aarteeseemme yhteiseen.
7. Elämän saan lahjaksi,
jos sen annan alttiiksi.
Siemen maahan haudataan
tähkäpäiksi kasvamaan.
Radion aamuhartaus YLE 1 ke 3.11.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Hesarin kirkkotestin ruumiinavaus
Tunnistatko itsesi testin vaihtoehdoista?
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 24.10. kahden sivun näyttävän Kuulutko kirkkoon-testin (D-osan kansisivu ja seuraava sivu). Provosoivana johdantona todetaan: ”HS:n suuri kirkkotesti auttaa päättämään, pitäisikö jäädä vai lähteä.”
Itse sain (yhden pisteen erolla, 84) tuloksen, jonka mukaan ”kuulun kirkon äänekkääseen vanhoilliseen siipeen. Pyrin parhaani mukaan jarruttamaan maallistumiskehitystä kirkossa. Uskon Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Todennäköisesti vastustan naispappeutta ja homoseksuaalien aseman parantumista. Lempiargumenttini on vedota asioiden luonnolliseen järjestykseen.”
En oikein tunnista itseäni tästä kuvauksesta, jonka otsikko on ’fundamentalisti’. Ja luulen, että syy tähän tulokseen osoittaa hyvin keskeisen asian nykykeskustelussa.
On olemassa Raamattuun luottavaa uskoa, joka ei ole kirjaimellista tulkintaa, muttei myöskään Raamatun leimaamista muinaisjäänteeksi. Jumalan Sanan käsite on laajempi kuin Raamattu: Jumala tekee työtään myös muualla, vaikka Raamattu onkin tuon työn keskeinen välikappale ja tiivistymä.
En näet haluaisi myöskään tunnistaa itseäni toisesta luokituksesta, johon yhdellä pisteellä vähemmän olisin päätynyt. ”Kuulut kirkon avarakatseiseen siipeen, joka näkee uskonnon teologisena kysymyksenä ja modernin identiteetin projektina. Et usko kirjaimellisesti Raamattuun yhteiskuntajärjestyksen pohjana. Pikemminkin sinua koskettaa teoksen yleisinhimillinen henki ja armon käsite.”
Tämän luokituksen, ’Valistunut uskovainen’, otsikko on osuva: se viittaa valistuksen ajan perillisiin. Avarakatseisuus on hyve; mutta usko ei pohjimmiltaan ole ”modernin identiteetin projekti”. Raamatussa koskettaa myös teoksen yleisinhimillinen henki, sen ajattomuus ihmisen tietyn perusluonteen kuvaajana: ihminen oli samaan aikaan erehtyväinen ja jalo vuosituhansia sittenkin. Mutta ennen kaikkea Raamatussa koskettaa se, että sen kautta Jumalan viesti välittyy ihmiselle.
Avaan tätä näkemystä enemmän testin kysymysten kautta. Välihuomautuksena todettakoon, että testeissä on toki pakko yksinkertaistaa, jotta luettavuus säilyy; ja että Hesarin testi ei suomalaisessa uskontoa käsittelevässä journalismissa ole suinkaan huonoimmasta päästä. Mutta jotain sellaista häilyy taustalla, jota haluan nostaa esiin: liian suuren kahtiajaon ”fundamentalistien” ja ”valistuneiden” välillä.
Raamattuun keskittyvät erityisesti kysymykset 3 ja 4.
3. Miten suhtaudut Raamattuun?
a) Kirjan henki on tärkeämpi kuin kirjain.
b) Pyrin elämään kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se on vaikeaa.
c) Ihan sama.
4. Raamattu kertoo meille
a) mikä on ihmisen luonnollista käytöstä
b) mikä oli luonnollista käytöstä 2000 vuotta sitten.
c) Ei ole olemassa luonnollista käytöstä, ainoastaan käytöstä.
Entä jos uskoo ja ajattelee niin, että kirjan henki on todella kirjainta tärkeämpi, mutta silti pyrkii elämään Jumalan tahdon mukaan? Tahdon, joka on ilmaistu Raamatussa, mutta myös kirkon perinteessä – joka on ajassa elävää ja alati uudistuvaa perinnettä, ikuisen ytimensä ympärillä?
Kyse on Raamatun tulkinnasta. Itse liityn siihen tulkintaperinteeseen, joka näkee profeettojen, Jeesuksen ja apostolien ilmaiseman Jumalan tahdon kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyyn, kultaiseen sääntöön ja perimmältään pienoisevankeliumiin (Joh. 3:16).
Tähän liittyen ”pyrin elämään, kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se onkin vaikeaa”. Mutta en siten, että kaikki lauseet olisivat jotenkin kirjaimellisesti noudatettavia.
Uskon, että Raamattu kertoo jotain pysyvää ja olennaista ihmisen ”luonnollisesta käyttäytymisestä”; nimittäin sen, että ihminen on aina samaan aikaan hyvä ja paha, uskonnollisella kielellä vanhurskas ja syntinen. Mutta samaan aikaan Raamattu kertoo kirjoitusajankohtansa vuoksi paljon myös siitä, mikä oli luonnolliseksi katsottua käytöstä 2000 vuotta sitten.
Pitäisikö minun noudattaa testituloksen antamaa ohjetta? ”Kirkko on aivan liian suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä jätettäväksi kaltaistesi käsiin. Sinun kannattaisi erota kansankirkosta ja etsiytyä sen ulkopuolella samanmielisten ryhmään.”
Mikä on heidän kohtalonsa, jotka uskovat Raamatun arvovaltaan, mutteivät sellaisella ”kirjaimellisella” tavalla, josta usein tehdään karikatyyri?
P.S. ’Valistuneille uskovaisille’ annetaan ohjeeksi ”Pysy kirkossa, tai sen hukka perii!” ja kolmannelle kategorialle (’Tapakristitty’): ”Tee, kuten oikeaksi koet. Sinä päätät, onko evankelis-luterilaisella kirkolla tulevaisuutta nykyisessä muodossaan.”
Kannattaisiko yhteyden etsiminen aloittaa siitä, että eri ryhmät eivät pakenisi eri paikkoihin, vaan pysyisivät yhdessä? Muurien yli on ikävä keskustella – se tahtoo mennä huutamiseksi.
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 24.10. kahden sivun näyttävän Kuulutko kirkkoon-testin (D-osan kansisivu ja seuraava sivu). Provosoivana johdantona todetaan: ”HS:n suuri kirkkotesti auttaa päättämään, pitäisikö jäädä vai lähteä.”
Itse sain (yhden pisteen erolla, 84) tuloksen, jonka mukaan ”kuulun kirkon äänekkääseen vanhoilliseen siipeen. Pyrin parhaani mukaan jarruttamaan maallistumiskehitystä kirkossa. Uskon Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Todennäköisesti vastustan naispappeutta ja homoseksuaalien aseman parantumista. Lempiargumenttini on vedota asioiden luonnolliseen järjestykseen.”
En oikein tunnista itseäni tästä kuvauksesta, jonka otsikko on ’fundamentalisti’. Ja luulen, että syy tähän tulokseen osoittaa hyvin keskeisen asian nykykeskustelussa.
On olemassa Raamattuun luottavaa uskoa, joka ei ole kirjaimellista tulkintaa, muttei myöskään Raamatun leimaamista muinaisjäänteeksi. Jumalan Sanan käsite on laajempi kuin Raamattu: Jumala tekee työtään myös muualla, vaikka Raamattu onkin tuon työn keskeinen välikappale ja tiivistymä.
En näet haluaisi myöskään tunnistaa itseäni toisesta luokituksesta, johon yhdellä pisteellä vähemmän olisin päätynyt. ”Kuulut kirkon avarakatseiseen siipeen, joka näkee uskonnon teologisena kysymyksenä ja modernin identiteetin projektina. Et usko kirjaimellisesti Raamattuun yhteiskuntajärjestyksen pohjana. Pikemminkin sinua koskettaa teoksen yleisinhimillinen henki ja armon käsite.”
Tämän luokituksen, ’Valistunut uskovainen’, otsikko on osuva: se viittaa valistuksen ajan perillisiin. Avarakatseisuus on hyve; mutta usko ei pohjimmiltaan ole ”modernin identiteetin projekti”. Raamatussa koskettaa myös teoksen yleisinhimillinen henki, sen ajattomuus ihmisen tietyn perusluonteen kuvaajana: ihminen oli samaan aikaan erehtyväinen ja jalo vuosituhansia sittenkin. Mutta ennen kaikkea Raamatussa koskettaa se, että sen kautta Jumalan viesti välittyy ihmiselle.
Avaan tätä näkemystä enemmän testin kysymysten kautta. Välihuomautuksena todettakoon, että testeissä on toki pakko yksinkertaistaa, jotta luettavuus säilyy; ja että Hesarin testi ei suomalaisessa uskontoa käsittelevässä journalismissa ole suinkaan huonoimmasta päästä. Mutta jotain sellaista häilyy taustalla, jota haluan nostaa esiin: liian suuren kahtiajaon ”fundamentalistien” ja ”valistuneiden” välillä.
Raamattuun keskittyvät erityisesti kysymykset 3 ja 4.
3. Miten suhtaudut Raamattuun?
a) Kirjan henki on tärkeämpi kuin kirjain.
b) Pyrin elämään kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se on vaikeaa.
c) Ihan sama.
4. Raamattu kertoo meille
a) mikä on ihmisen luonnollista käytöstä
b) mikä oli luonnollista käytöstä 2000 vuotta sitten.
c) Ei ole olemassa luonnollista käytöstä, ainoastaan käytöstä.
Entä jos uskoo ja ajattelee niin, että kirjan henki on todella kirjainta tärkeämpi, mutta silti pyrkii elämään Jumalan tahdon mukaan? Tahdon, joka on ilmaistu Raamatussa, mutta myös kirkon perinteessä – joka on ajassa elävää ja alati uudistuvaa perinnettä, ikuisen ytimensä ympärillä?
Kyse on Raamatun tulkinnasta. Itse liityn siihen tulkintaperinteeseen, joka näkee profeettojen, Jeesuksen ja apostolien ilmaiseman Jumalan tahdon kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyyn, kultaiseen sääntöön ja perimmältään pienoisevankeliumiin (Joh. 3:16).
Tähän liittyen ”pyrin elämään, kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se onkin vaikeaa”. Mutta en siten, että kaikki lauseet olisivat jotenkin kirjaimellisesti noudatettavia.
Uskon, että Raamattu kertoo jotain pysyvää ja olennaista ihmisen ”luonnollisesta käyttäytymisestä”; nimittäin sen, että ihminen on aina samaan aikaan hyvä ja paha, uskonnollisella kielellä vanhurskas ja syntinen. Mutta samaan aikaan Raamattu kertoo kirjoitusajankohtansa vuoksi paljon myös siitä, mikä oli luonnolliseksi katsottua käytöstä 2000 vuotta sitten.
Pitäisikö minun noudattaa testituloksen antamaa ohjetta? ”Kirkko on aivan liian suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä jätettäväksi kaltaistesi käsiin. Sinun kannattaisi erota kansankirkosta ja etsiytyä sen ulkopuolella samanmielisten ryhmään.”
Mikä on heidän kohtalonsa, jotka uskovat Raamatun arvovaltaan, mutteivät sellaisella ”kirjaimellisella” tavalla, josta usein tehdään karikatyyri?
P.S. ’Valistuneille uskovaisille’ annetaan ohjeeksi ”Pysy kirkossa, tai sen hukka perii!” ja kolmannelle kategorialle (’Tapakristitty’): ”Tee, kuten oikeaksi koet. Sinä päätät, onko evankelis-luterilaisella kirkolla tulevaisuutta nykyisessä muodossaan.”
Kannattaisiko yhteyden etsiminen aloittaa siitä, että eri ryhmät eivät pakenisi eri paikkoihin, vaan pysyisivät yhdessä? Muurien yli on ikävä keskustella – se tahtoo mennä huutamiseksi.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Seksuaali-ekumeniaa
Nyt tarvitaan kristittyjen yhteyden etsimistä, ekumeniaa.
Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.
Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?
Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.
Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.
Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.
Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.
Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?
Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.
Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?
Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.
Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.
Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.
Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.
Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)