Tunnistatko itsesi testin vaihtoehdoista?
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 24.10. kahden sivun näyttävän Kuulutko kirkkoon-testin (D-osan kansisivu ja seuraava sivu). Provosoivana johdantona todetaan: ”HS:n suuri kirkkotesti auttaa päättämään, pitäisikö jäädä vai lähteä.”
Itse sain (yhden pisteen erolla, 84) tuloksen, jonka mukaan ”kuulun kirkon äänekkääseen vanhoilliseen siipeen. Pyrin parhaani mukaan jarruttamaan maallistumiskehitystä kirkossa. Uskon Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Todennäköisesti vastustan naispappeutta ja homoseksuaalien aseman parantumista. Lempiargumenttini on vedota asioiden luonnolliseen järjestykseen.”
En oikein tunnista itseäni tästä kuvauksesta, jonka otsikko on ’fundamentalisti’. Ja luulen, että syy tähän tulokseen osoittaa hyvin keskeisen asian nykykeskustelussa.
On olemassa Raamattuun luottavaa uskoa, joka ei ole kirjaimellista tulkintaa, muttei myöskään Raamatun leimaamista muinaisjäänteeksi. Jumalan Sanan käsite on laajempi kuin Raamattu: Jumala tekee työtään myös muualla, vaikka Raamattu onkin tuon työn keskeinen välikappale ja tiivistymä.
En näet haluaisi myöskään tunnistaa itseäni toisesta luokituksesta, johon yhdellä pisteellä vähemmän olisin päätynyt. ”Kuulut kirkon avarakatseiseen siipeen, joka näkee uskonnon teologisena kysymyksenä ja modernin identiteetin projektina. Et usko kirjaimellisesti Raamattuun yhteiskuntajärjestyksen pohjana. Pikemminkin sinua koskettaa teoksen yleisinhimillinen henki ja armon käsite.”
Tämän luokituksen, ’Valistunut uskovainen’, otsikko on osuva: se viittaa valistuksen ajan perillisiin. Avarakatseisuus on hyve; mutta usko ei pohjimmiltaan ole ”modernin identiteetin projekti”. Raamatussa koskettaa myös teoksen yleisinhimillinen henki, sen ajattomuus ihmisen tietyn perusluonteen kuvaajana: ihminen oli samaan aikaan erehtyväinen ja jalo vuosituhansia sittenkin. Mutta ennen kaikkea Raamatussa koskettaa se, että sen kautta Jumalan viesti välittyy ihmiselle.
Avaan tätä näkemystä enemmän testin kysymysten kautta. Välihuomautuksena todettakoon, että testeissä on toki pakko yksinkertaistaa, jotta luettavuus säilyy; ja että Hesarin testi ei suomalaisessa uskontoa käsittelevässä journalismissa ole suinkaan huonoimmasta päästä. Mutta jotain sellaista häilyy taustalla, jota haluan nostaa esiin: liian suuren kahtiajaon ”fundamentalistien” ja ”valistuneiden” välillä.
Raamattuun keskittyvät erityisesti kysymykset 3 ja 4.
3. Miten suhtaudut Raamattuun?
a) Kirjan henki on tärkeämpi kuin kirjain.
b) Pyrin elämään kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se on vaikeaa.
c) Ihan sama.
4. Raamattu kertoo meille
a) mikä on ihmisen luonnollista käytöstä
b) mikä oli luonnollista käytöstä 2000 vuotta sitten.
c) Ei ole olemassa luonnollista käytöstä, ainoastaan käytöstä.
Entä jos uskoo ja ajattelee niin, että kirjan henki on todella kirjainta tärkeämpi, mutta silti pyrkii elämään Jumalan tahdon mukaan? Tahdon, joka on ilmaistu Raamatussa, mutta myös kirkon perinteessä – joka on ajassa elävää ja alati uudistuvaa perinnettä, ikuisen ytimensä ympärillä?
Kyse on Raamatun tulkinnasta. Itse liityn siihen tulkintaperinteeseen, joka näkee profeettojen, Jeesuksen ja apostolien ilmaiseman Jumalan tahdon kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyyn, kultaiseen sääntöön ja perimmältään pienoisevankeliumiin (Joh. 3:16).
Tähän liittyen ”pyrin elämään, kuten Raamatussa sanotaan, vaikka se onkin vaikeaa”. Mutta en siten, että kaikki lauseet olisivat jotenkin kirjaimellisesti noudatettavia.
Uskon, että Raamattu kertoo jotain pysyvää ja olennaista ihmisen ”luonnollisesta käyttäytymisestä”; nimittäin sen, että ihminen on aina samaan aikaan hyvä ja paha, uskonnollisella kielellä vanhurskas ja syntinen. Mutta samaan aikaan Raamattu kertoo kirjoitusajankohtansa vuoksi paljon myös siitä, mikä oli luonnolliseksi katsottua käytöstä 2000 vuotta sitten.
Pitäisikö minun noudattaa testituloksen antamaa ohjetta? ”Kirkko on aivan liian suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä jätettäväksi kaltaistesi käsiin. Sinun kannattaisi erota kansankirkosta ja etsiytyä sen ulkopuolella samanmielisten ryhmään.”
Mikä on heidän kohtalonsa, jotka uskovat Raamatun arvovaltaan, mutteivät sellaisella ”kirjaimellisella” tavalla, josta usein tehdään karikatyyri?
P.S. ’Valistuneille uskovaisille’ annetaan ohjeeksi ”Pysy kirkossa, tai sen hukka perii!” ja kolmannelle kategorialle (’Tapakristitty’): ”Tee, kuten oikeaksi koet. Sinä päätät, onko evankelis-luterilaisella kirkolla tulevaisuutta nykyisessä muodossaan.”
Kannattaisiko yhteyden etsiminen aloittaa siitä, että eri ryhmät eivät pakenisi eri paikkoihin, vaan pysyisivät yhdessä? Muurien yli on ikävä keskustella – se tahtoo mennä huutamiseksi.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
perjantai 22. lokakuuta 2010
Seksuaali-ekumeniaa
Nyt tarvitaan kristittyjen yhteyden etsimistä, ekumeniaa.
Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.
Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?
Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.
Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.
Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.
Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.
Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?
Vellovan keskustelun keskellä on hyvä hahmottaa peruslinjoja:
1. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus on synti.
2. Osa kristityistä ajattelee ja uskoo, että homoseksuaalisuus ei ole synti.
3. Kumpikin osapuoli perustelee kantaansa Raamatulla, kuitenkin erilaiseen tulkintamalliin vedoten.
4. Ei ole nähtävissä historian pohjalta, että kumpikaan ääripää kovin äkkiä muuttaisi kantaansa.
5. Tarvitaan sovinnon etsimistä, tai entistä suurempi jakaantuminen on edessä.
Samat kysymykset on jouduttu kohtaamaan maailmanlaajuisesti. Anglikaaninen kirkkoyhteisö on ollut repeämisen partaalla. Luterilainen maailmanliitto on toistaiseksi välttynyt sirpaloitumiselta – miksi?
Ekumenian ydin on, että kristittyjä yhdistävät tekijät ovat vahvempia kuin erottavat. Kristinuskon historia on pääasiassa ollut valitettavasti eriytymisen historiaa. Eri kiistakysymysten tiimoilta on lähdetty kulkemaan eri teitä. Silloin kiistakysymyksestä tulee identiteetin keskeinen osa: olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia kuin nuo naapurin itseään kristityiksi kutsuvat ihmiset.
Jos kirkko jakaantuu erillisiksi lokeroiksi, ongelmat kärjistyvät. Tämän vuoksi esimerkiksi naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia on pitkään ymmärretty toisin uskovan enemmistön taholta. Aika parantaa haavoja: kun on pysytty saman kirkon sisällä, on vähitellen nähty, mitä naispappeudesta seuraa. Hedelmistään puu tunnetaan: nähdessään naispuolisten pastoreiden työn suuret siunaukset moni asiaa vastustanut on hiljalleen muuttanut mielipiteitään.
Jos homoseksuaalisuudesta olisi heti kysymyksen noustua toden teolla asialistalle 2000-luvulla tehty kiihkeän taistelun jälkeen enemmistöpäätös, olisi tuloksena ollut repeytyminen. Enkä voi uskoa, että se palvelisi asiaa. Niin pitkään kun pysymme saman katon alla, on kohtaamisen mahdollisuus huomattavasti suurempi.
Kesällä Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa tansanialainen erittäin torjuvasti homoseksuaalisuuteen suhtautuva kristitty ja islantilainen siihen erittäin hyväksyvästi suhtautuva kristitty pystyivät istumaan samassa pöydässä sekä keskusteluissa että ehtoollisella. He uskovat kolmiyhteisen Jumalan työn meitä ihmisiä kohtaan olevan niin suuri lahja ja kutsumus, että se kutsuu olemaan yhdessä, vaikka erottavia näkemyksiä olisikin paljon.
Kun kaksi eri tavoin ajattelevaa ja uskovaa ihmistä kohtaa, on kristityn kysyttävä: haluaako Jumala (sisältäen Jeesuksen) todella, että lähden pois tästä kohtaamisesta ovet paukkuen? Vai kutsuuko Jumala meitä etsimään yhdessä sovintoa – sellaisella tavalla, joka hyväksyy sen, että toinen ei luultavasti muutu juuri minun kaltaisekseni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)